Koronapandemian aikana nuorisoalan ammattilaiset ja vapaaehtoiset joutuivat poikkeuksellisen tilanteen eteen.
Yhdessä alan toimijat pitivät huolta siitä, ettei yksikään nuori joutuisi syrjäytymisen syöksykierteeseen, vaan että jokaisella olisi edes yhteen turvalliseen aikuiseen yhteys. Koska ilman nuoria meillä ei ole mitään, tämä työ on ollut paitsi yksilön, myös yhteiskunnan kannalta aivan ratkaisevan tärkeää.
Tämä mittaamattoman arvokas työ tehdään näkyväksi valokuvaaja Henrietta Soinisen teoksessa Kohdatut. Kuvateos nostaa esiin nuoria, jotka ovat saaneet apua koronan ja muiden maailman kriisien keskellä nuorisoalan tekemästä nuorisotyöstä. Tämä on heidän tarinansa.
Kiia, 17
”Ennen kuin hyppäsin mukaan 4H:n toimintaan, olin harrastanut cheer-tanssia kilpatasolla ja treenannut viisi kertaa viikossa. Eipä siinä ollut paljon muuta kerennytkään tekemään. Ensimmäisen koronakevään jälkeen lopetin meidän joukkueen hajaantuessa. Kaipasin silloin jotain säännöllisyyttä arkeen, joten vastasin ilmoitukseen, jossa haettiin kerho-ohjaajia.
Olen pikku hiljaa saanut houkuteltua aika lailla koko mun kaveriporukan mukaan toimintaan. Sen lisäksi, että olen päässyt vetämään kerhoja, olen ollut myös ohjaajana leireillä sekä työskennellyt kotityöpalvelussa. Luonteeltani olen sellainen, että olen aina ollut monessa mukana. Nautin uuden oppimisesta ja erilaisten ihmisten kohtaamisesta. Mulle on tärkeää pystyä levittämään hyvää ympärilleni.
Harmittihan se silloin, kun jouduttiin karanteeniin peruskoulun viimeisenä vuotena. Meillä oli ollut sama luokka vuosia ja oltaisiin haluttu viettää se viimeinenkin vuosi yhdessä koululla. Olin mukana kansainvälisissä projekteissa ja meillä oli ollut suunnitteilla lähtöjä ulkomaille sen vuoden aikana. Tuntuihan se silloin tosi epäreilulta, kun kaikki peruttiinkin.
Kerhotoiminnasta olen saanut paljon uusia ystäviä ja valtavasti hyvää työkokemusta sekä muutenkin sellaisia eväitä tulevaan työelämään. Olen päässyt kasvattamaan paljon sosiaalista verkostoa ja ihan varmasti olo olisi ollut paljon yksinäisempi ilman tätä toimintaa. Meillä on tosi kiva yhteisö. Kaikilla nuorilla, jotka on tässä mukana, on sama agenda, joten tullaan hyvin toimeen keskenämme. Tykkään siitä, että yksilöiden vahvuudet huomioidaan tekemistä suunnitellessa. Olen itse päässyt hyödyntämään some-osaamistani osana toimintaa.
Mua kiinnostaisi joku media-alan jatkokoulutus, ja olenkin kiitollinen kaikesta siitä kokemuksesta, mitä olen saanut tästä työllisyystoiminnasta. Nautin eniten kokkikerhon vetämisestä ja parasta musta on, kun olen päässyt tartuttamaan lapsiin iloa kokkailla ja leipoa, iloa tehdä asioita yhdessä. On ihana nähdä, miten innokkaina lapset tulevat kerhoon ja lähtevät hymyissä suin kotiin. Se antaa tosi paljon. Kyllä sen niistä lapsistakin huomasi, että se puolen vuoden tauko oli tosi merkittävä. Ne oli niin onnellisia, kun pääsivät jälleen näkemään ihmisiä.”
Armida, 18
”Korona oli mulle tosi vaikeaa aikaa, sillä erakoiduin kokonaan. Olin jumissa omassa huoneessa, koska asuin perheessä, jossa oli pahimman luokan riskiryhmäläinen. Jos halusi mennä kauppaan, niin piti olla kaikki kumihanskat ja muut. Oli vaan huone ja tietokone. Pelasin ja kävin koulua. Ne oli tosi pimeitä aikoja. Kuolema kävi mielessä useammin kuin kerran päivässä.
Vähän ennen koronaa olin liittynyt nuorisovaltuustoon ja kesken sen kaikista pimeimmän ajan joku sieltä nuorisovaltuustosta kutsui mut vertaisohjaajaksi virtuaalinuokkarille. En ollut tiennytkään sellaisten olemassaolosta. Mun roolista huolimatta ohjaajat kohteli mua kuin ketä tahansa nuorta. Sain antaa juuri sen verran kuin halusin. Vietin kaikki päivät jutellen ohjaajien ja muiden nuorten kanssa siellä virtuaalinuokkarin kanavilla. Se oli mulle sellaista sosialisoimista, mikä nosti ihan pohjamudista. Sen ansiosta muutuin takaisin iloiseksi nuoreksi. Se, että mua satuttiin pyytämään mukaan tuollaiseen, tuntuu ihan kohtalolta. Ilman nuokkarihommia en olisi tässä tällä hetkellä.
Kun nuokkarilla sitten taas pääsi käymään livenä, oli tosi paljon matalampi kynnys lähteä mukaan, kun monet ohjaajat ja nuoret olivat siinä kohtaa jo tuttuja. Nuokkarit on mulle turvapaikkoja, missä saan olla oma itseni ilman, että kukaan tuomitsee. Ne on paikkoja, missä saan viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden ansiosta olen nyt tässä. En ole aina ollut sellainen, joka lähtisi innokkaasti mihinkään mukaan, mutta kaiken sen saamani kannustuksen myötä olen saanut rohkeutta lähteä pää kolmantena jalkana uusiin juttuihin.
Opiskelen tällä hetkellä nuoriso- ja yhteisöohjaajaksi. Haluan päästä auttamaan nuoria, kuten mua on autettu. Haluan laittaa hyvän kiertämään. Nimenomaan nuorisotilatyöskentely kiinnostaa mua. Varsinkin peliluola on mulle tärkeä, koska siellä pääsen tekemään just sitä, mitä rakastan eli pelaamaan videopelejä. Monet luulee, että se työ on vaan koneen ääressä istumista ja pelaamista, mutta tosi iso osa sitä työtä on kohtaamista. Pelinuokkareilla käy paljon nuoria, joilla ei ehkä ole varaa hankkia kotiinsa pelikonsoleita. Yksi parhaista jutuista nuorisotyössä onkin se, että nuorille voidaan antaa mahdollisuuksia ilmaiseen harrastamiseen. Jos olisin ollut tietoinen nuorisotoiminnasta aikaisemmin, olisin todellakin lähtenyt mukaan.”
Mushtaba, 17
”Olen kotoisin Afganistanista ja tulin yksin pakolaisena Suomeen vähän yli vuosi sitten. Olen nyt asunut puoli vuotta tässä perheryhmäkodissa. Ohjaajat auttavat meitä, kun tarvitsemme apua. Varsinkin aluksi tarvitsin paljon apua oleskelulupaprosessissa. Kun he osaavat hyvin kieltä ja tuntevat järjestelmän, pystyvät he olemaan meille isoksi avuksi. He auttavat meitä, joilla ei ole perhettämme täällä. Kun emme tiedä jotain asiaa voimme kysyä heiltä ja he ottavat selvää. Toisinaan tarvitsen apua joidenkin sähköpostien kanssa tai jos mun pitää esimerkiksi varata aika lääkäriin.
Täällä perheryhmäkodissa on ihan mukavaa, en valita. Mulla on täällä oma huone ja sitten on yhteisiä tiloja, kuten keittiö missä voi laittaa ruokaa. Olen saanut täältä myös paljon kavereita – toistaiseksi ne on kaikki afganistanilaisia niin kuin mä. Suomalaisiin tutustuminen tuntuu vaikealta, sillä se on paljon hitaampi prosessi.
Olen tällä hetkellä peruskoulun loppuvaiheessa. Tykkään erityisesti historiasta, mutta kielen takia se on tosi hankalaa. Pidän myös suomen kielestä. Englanti tuntuu paljon vaikeammalta. Vapaa-ajalla harrastan painia ja myös muut kamppailulajit kiinnostaa. Harrastin niitä myös ennen Suomeen tuloa. Seuraavaksi haluaisin päästä opiskelemaan ammattikouluun. Mua kiinnostaisi automekaniikka tai sitten lähihoitajan työ.
Täällä on ihan hyvä olla. Asiat etenevät omaa tahtiaan. Ensin piti odottaa oleskelulupaa ja passia, sitten perheenyhdistämistä. Aika on aikaa, eikä sitä voi kiirehtiä. Kun täytän 18, muutan omilleni. En osaa vielä oikein ajatella sitä. Saavuin Suomeen kesken pahimman korona-ajan ja jouduttiin olemaan karanteenissa, kun yhdellä mun kavereista oli se. Oltiin yhteensä joku kuukausi karanteenissa. Silloin yhteisiä tiloja ei saanut käyttää ja piti vain olla omassa huoneessa. Ulkoilla sai toisinaan ohjaajan kanssa. Se oli tosi vaikeaa ja odotin vain, että se loppuisi. Mun aivot ei toiminut karanteenissa. Olen tosi sosiaalinen ja tykkään olla ihmisten kanssa, mutta niin kuin sanottua, suomalaiset on hitaita tutustumaan. Mun suomen kieli alkaa olla jo aika hyvä. Pystyn selittämään, mitä haluan sanoa. Joillain mun ystävillä on huonompi suomi, mutta silti niillä on paikallisia ystäviä. En tiedä miksi se on ollut mulle niin vaikeaa.”
Heidi, 16
”Joskus 14-vuotiaana aloin pohtimaan, olenko kristitty vain koska mut on kasvatettu uskoon, vai koska uskon itse. Kävin silloin helluntailaisen ja luterilaisen seurakunnan riparit. Ymmärsin, että voi olla kristitty tosi monella tavalla, eikä ole yhtä ainoaa oikeaa. Korona-aikana oli ihan tosi raskasta olla koko ajan kotona, sillä olen varsin sosiaalinen luonne. Vaikka perhe olisi kuinka rakas, niin se että ollaan samoissa vaatteissa, samoissa tiloissa 24/7 on himoraskasta. Ilman seurakunnan järjestämää toimintaa en usko, että mun usko olisi niin vahva kuin se on nyt. Koen sen yhteisöllisyyden tosi tärkeänä. Sen että pystyy jakamaan uskoa toisten ihmisten kanssa, eikä tarvitse yksin murehtia.
Vedän seurakunnalla nuorten iltoja yläkouluikäisille. Niihin tulee nuoria tosi erilaisista elämäntilanteista. Osa nuorista saattaa olla sekavia, tupakka kädessä ja nuuska huulessa. Siitä huolimatta, että kohtaamiset voivat olla raskaitakin, on tosi palkitsevaa nähdä, miten niiden käytös muuttuu. Nuorille on tosi merkittävää kokea tulleensa kohdatuksi. On tärkeää, että on joku sellainen paikka, mihin voi tulla kohtaamaan turvallisia aikuisia, kysymään kysymyksiä, ja missä tarjotaan ruokaa. Jos se hengellinen osuus ei kiinnosta, niin sitä ydinsanomaa eli rakkautta voi näyttää myös teoilla. Se on ehkä jopa tärkeämpää, että on lämmin paikka, johon kaikki saa tulla sellaisina kuin on.
Mä rakastan pohtia elämän peruskysymyksiä yhdessä muiden kanssa, kuten sitä mikä on oikein ja mikä on väärin. Kaikki tuollaiset filosofiset keskustelut on mun mielestä ihan tosi mielenkiintoisia, ja se miten jokainen tuo erilaisia näkökulmia mukaan keskusteluun, on hengellisesti voimauttavaa. Jotkut pitää ristiriitaisena sitä, että opiskelen matemaattis-luonnontieteellisellä luokalla, vaikka mä uskon Jumalaan. Musta on ihana päästä kyseenalaistamaan omia ajatusmalleja, sillä jos on olemassa joku aihe, mitä ei voi kyseenalaistaa niin silloin se on liian hataralla pohjalla. On vaarallista sanoa, ettei saisi kyseenalaistaa tai vasta-argumentoida, koska siitä tulee eräänlainen tiiliseinä, joka ei mahdollista uuden oppimista. Seurakuntien tekemä nuorisotyö on tosi merkittävää ja esimerkiksi rippikoulu on ihan älyttömän iso mylly täällä Suomessa. Sitä kautta on mahdollista saavuttaa tosi suuria joukkoja, eikä sen merkitystä pitäisi vähätellä.”
Saana, 22
”Opiskelen sosionomiksi. Kerkesin opiskelemaan puoli vuotta ennen kuin paska osui tuulettimeen. Koronaa ennenkin olin kärsinyt jaksamisongelmista ja ahdistuksesta, joten ajattelin ensin, että ehkä etäopiskelu sopisi mulle, kun ei tarvitsisi lähteä mihinkään. Pian kuitenkin huomasin, että olin tyyliin viikkoja kotona enkä puhunut juuri kenellekään. Kyllä siinä jäi aika yksin. Tuntui siltä, että yhteiskunnallisessa keskustelussa unohdettiin kokonaan nuoret aikuiset. Puhuttiin koululaisista ja lukiolaisista ja ajateltiin, että kyllä korkeakouluopiskelijat on jo aikuisia ja kyllä ne nyt pärjää. Mulle on diagnosoitu adhd lukioiässä ja monet niistä sen mukanaan tuomista haasteista ilmeni vasta, kun muutin omilleni. Niitä tuli kuin sieniä sateella ja sitten tulikin korona ja kaikki piti hoitaa itse.
Aloin viettämään enemmän aikaa Discordissa. Sain sieltä yhden kaverin, joka houkutteli mut lähtemään mukaansa nuokkarille. Siellä sai kerran viikossa käydä täysi-ikäiset. Nuorille aikuisille ei oikein ole mitään paikkoja, joita ei olisi leimattu esimerkiksi mielenterveyskuntoutujille tai mille ikinä. Monelle onkin aika iso kynnys lähteä, kun ajatellaan, että ensin pitäisi olla joku ongelma. Mä ja mun kaveri tykättiin siitä nuokkarista, kun sinne saattoi mennä vaan hengailemaan, ilman mitään leimautumisen pelkoa. Ilmeisesti kaupungin päätöksestä sitä ikärajaa kuitenkin tiukennettiin eikä saatu sitten enää käydä siellä. Se paikka oli ollut mun kaverille henkireikä. Vuosi sitten hän teki itsemurhan.
Siellä nuokkarilla oli yksi ohjaaja, jonka kanssa juttelin usein. Hän oli eka ihminen, joka oli valmis tekemään mitä vaan, etten mä jäisi yksin, vaan saisin apua. Se oli mulle ihan elintärkeää. Välillä hän jäi jopa työajan jälkeen. Se ohjaaja auttoi mua hyväksymään itseni ja tilanteeni ja tuntemaan, että mussa ei ole mitään vikaa. Ollaan nähty pari kertaa, vaikka hän vaihtoi työpaikkaa, ja olen päässyt kertomaan, miten tärkeänä mä olen kokenut sen häneltä saamani avun. Ammattilaisena sitä ei aina tajua, miten joku pieni kohtaaminen voi oikeasti olla sille toiselle ihan tosi iso juttu. Ehkä juuri siksi mä haluankin työskennellä just nuorten kanssa. Korona-aika on vaan vahvistanut sitä tunnetta, että tämä on mun ala. Nähtyäni miten korona on vaikuttanut ihmisten hyvinvointiin, mulle on tullut sellainen kiukku, että haluan päästä auttamaan.
Olen ollut nyt töissä tuetun asumisen yksikössä, missä on mun ikäisiä nuoria. On jännä olla siellä töissä, kun pystyn samaistumaan niiden nuorten tilanteeseen niin vahvasti itse. Koen, että se on voimavara siksikin, että maailman muuttuessa vanhempien ihmisten on ehkä vaikea ymmärtää, millaista on olla nykypäivän nuori. Toivoisin, että kun päätetään nuoria koskevista asioista, oikeasti kuunneltaisiin niitä nuoria, jotka käyttävät niitä palveluita.”
Patrik, 20
”Kaikki tapahtumat mitä olin mukana suunnittelemassa, peruttiin. Se oli kova pala ja jätti kyllä jäljen, kun mitään kivaa ei pystytty järjestämään. Opiskelijajärjestöjen tapahtumat on vähän kuin lähtisi käymään festareilla. Siellä pääsee tapaamaan ennestään tuntemattomia ihmisiä, mutta kaikki on messissä ja samalla asialla. Eikä ole mitään ennakkoluuloja, vaan se on sellainen turvallinen ympäristö kohdata ihmisiä.
En ollut koulussa järin suosittu, mutta järjestöpuolella olen saanut paljon ystäviä. Korona-aikana ja sen jälkeen, näin nuorisoa ajatellen, päällimmäiseksi noussut fiilis on se yksinäisyys. Jengi tekee kursseja ilman minkäänlaista tukea ja ohjausta. Syliin kaadetaan vaan kasa tehtäviä ja sanotaan, että kolme viikkoa aikaa tehdä nuo. Ei se ole mitään opiskelua. Toisethan on toki itseohjautuvia ja pystyy hankkimaan tarvittavat tiedot itse, mutta ei kaikki. Puhutaan kuitenkin niinkin nuorista kuin 16-vuotiaista.
Yhteisöllisyys on voimavara, niin kuin meillä SAKKI:ssa sanotaan. Jos meillä ei olisi näitä järjestöjä eikä tehtäisi edunvalvontaa, ammatillinen koulutus ei kehittyisi siihen suuntaan, että se olisi opiskelijoille eduksi. Kyllähän se jo opiskeluvalintaan vaikuttaa, että pystyykö jatkamaan opiskelua saman rakennuksen sisällä olevassa lukiossa vai pitääkö muuttaa yksin 100 kilometrin päähän uuteen isoon kaupunkiin, jotta pääsee ammattikouluun opiskelemaan itseä kiinnostavaa alaa. Toiset pystyy itsenäistymään jo silloin, mutta ei kaikki.
Järjestötoimintaan osallistumisessa mulle on ollut tärkeintä pystyä verkostoitumaan, solmia ystävyyssuhteita, mutta myös saada hyödyllistä kokemusta vaikuttamisesta. Ylipäätään nykymaailmassa olisi aika tärkeää, että meistä nuorista kasvaisi aktiivisia ja kriittisiä kansalaisia, ja sellaista järjestötoiminta tukee.”
Ronja, 19
”Siinä vaiheessa kun partio meni etään, se iski kunnolla. Että hei nyt tämä korona on oikeasti täällä. Ensi alkuun mietin, että apua mitä mä nyt teen mun elämällä. Olin siinä kohtaa harrastanut partiota yli kymmenen vuotta. Vedän viikoittaista toimintaa kymmenvuotiaille, minkä lisäksi tapaan partion puitteissa myös mun ikätovereita. Olihan se varsinkin aluksi tosi rankkaa, kun opinnot ja harrastukset siirtyi etämuotoon. Erityisesti siksi kun mä olen tällainen ekstrovertti ja nautin siitä, että on ihmisiä koko ajan ympärillä.
Kyllähän se lukiolaisena harmitti, kun penkkarit ja kaikki oli peruttu, mutta onneksi oli sentään partio. Pystyttiin pitämään kokouksia onneksi myös etänä, sillä olihan se nyt kiva päästä kuulemaan toisten ääniä ja näkemään naamoja, vaikka sitten sieltä ruudun kautta. Saatettiin joskus vaikka kokkailla jokainen tahollaan ja samalla jutella tietokoneen välityksellä. Kun sitten rajoitusten vähän hellittäessä pystyttiin näkemään ulkona, oltiin yksimielisiä siitä, että se mitä kaikkein eniten odotettiin tulevalta vuodelta, oli se että päästäisin tapaamaan mahdollisimman paljon kasvotusten.
Partio on monelle osa arkirytmiä, mutta myös sellainen paikka, jossa pääsee näkemään kavereita. Varmasti monelle muullekin partio on ollut sellainen, mikä tuo piristystä kaiken kurjan keskelle. Tuntui hyvältä, että vaikka opinnot olikin etänä, pystyi kuitenkin käymään sentään jossain poissa kotoa. Ilman partiota olisi ollut tosi paljon tyhjempi ja yksinäisempi olo. Mitä sitä olisi oikein tehnyt? Istunut vaan yksin kotona.”
NyGe, 16
”Aloitin polttamaan röökiä kahdeksanvuotiaana, kymmenen vanhana pilveä ja 12-vuotiaana pääsin kovempien aineiden makuun. Pari vuotta siitä niin rupesin käyttämään suonensisäisiä. Olin tosi pahassa piikkikoukussa, mutta nyt olen jo paljon parempaan päin. Jos en olisi joutunut laitokseen olisin varmaan vieläkin peruskoulussa. Ei siitä opiskelusta tullut mitään, kun olin aina kamoissa tai sitten en vaan mennyt kouluun. Nyt käyn laitoksessa kotikoulua ja sain itse asiassa peruskoulun suoritettua etuajassa. Ohjaajat on ihan erilaisia kuin opettajat ja pystyy tukemaan paljon enemmän.
Jos en olisi laitoksessa, en olisi varmaan edes elossa enää. Laitos on pelastanut mut ihan oikeasti. Jos mulla on huono päivä ja tekee mieli ottaa hatkat ja vetää kamaa, voin aina kertoa jollekin ohjaajalle. Sitten ne keksii jotain muuta tekemistä, jotta saan muuta ajateltavaa. Joka päivä taistellaan siitä, että en vedä mitään. Viime aikoina olen keskittynyt ihan täysillä tekemään musaa. Mä olen pikkupojasta kuunnellut räppiä ja olinhan mä friistailannut kamujen kanssa, mutta vuosi sitten rupesin ihan tosissani julkaisemaan biisejä ja nyt tässä onkin keikkaa tulossa koko ajan.
Kirjoitan itse sanoituksia. Kerron siitä, mitä mä olen nähnyt ja kokenut. Haluan tuoda esiin, mitä se kaman veto ja lähiössä kasvaminen oikeasti on. Mun biisit ei ole todellakaan mitään ihannointia. Kun sä olet ollut siinä piikkikoukussa, niin sä tajuat, mitä se oikeasti on. 13-vuotiaana olin niin pahasti koukussa bentsoihin, etten päässyt edes ylös sängystä, kun vieroitusoireet oli niin pahat.
Jos voisin mennä ajassa taaksepäin, en ikinä lähtisi tälle tielle. Multa on kuollut ystäviä ja olen itsekin ollut lähellä kuolla. Tuntuu tosi tärkeältä huomata, että mun sanoitukset koskettaa mun kaltaisia nuoria ja ne pystyvät samaistumaan ja kertomaan sanomaa eteenpäin. Toivoisin, että mun menneisyys toimisi sellaisena varottavana esimerkkinä.
Mä olen saanut tosi tärkeää mentorointiapua näihin musahommiin. Huomattiin, että mussa on paljon potentiaalia, skilliä musan suhteen. Ehtona on, että mun pitää pysyä straightina, että ei kamaa. Pyrin siihen koko ajan, että olen ilman mitään. Parin ohjaajan kanssa mulla on tosi läheinen suhde. Voin kertoa niille ihan mitä vaan. Kun täytän 18 ja pääsen laitoksesta pois, niin aion kyllä pitää yhteyttä. Jatketaan
musajuttujen duunaamista yhdessä. Se on ihan varma.”
Juno, 16
”Mä ajattelen, että jokainen on oman elämänsä vaikuttaja, sillä kaikki me vaikutetaan meidän ympärillä oleviin ihmisiin. Lähdin itse nuorisovaltuustoon mukaan, sillä halusin päästä vaikuttamaan nuoria koskettaviin asioihin. Yksi mulle tärkeä hanke liittyi oppimateriaalien päivittämiseen inklusiivisemmiksi. Olisi hyvä, että esimerkiksi kielten opiskeluun käytettävissä tarinoissa olisi enemmän diversiteettiä mukana. Pitäisi tunnistaa oppimateriaalien valta todellisuuden luomisessa ja normien ylläpitämisessä. Varsinkin yläasteen opettajia olisi tärkeää kouluttaa, jotta ne osaisivat kohdata sateenkaarevia nuoria. Yksi hyvä käytäntö, mitä mun lukiossa sovelletaan, on se, että nimenhuudossa käytetäänkin sukunimiä ja nuori saa itse sanoa etunimensä. Se ei vaadi opettajilta paljoa, mutta säästäisi transnuoret siltä, että niiden pitäisi oikaista järjestelmässä lukeva väärä nimi.
Sateenkaarevuuttaa normalisoimalla ja nuoria kouluttamalla voidaan myös ennaltaehkäistä kiusaamista. Muakin on kiusattu yläasteella, mutta mulla oli ihana luokka, joka puolusti mua. Se oli mun oma safe space. Ne pani vastaan, kun mä en oikein osannut itse. Kiusaamistausta motivoi mua parantamaan maailmaa, jottei muille kävisi niin kuin mulle, koska kaikilla ei ole samanlaista turvaverkostoa, kuin mulla oli. En tiedä olisinko itsekään selvinnyt siitä, jos olisin ollut jollain toisella luokalla.
Etäaika oli henkisesti tosi rankkaa, sillä en tykkää yhtään olla yksin, vaan kaipaan ihmisiä ympärilleni. Vietinkin aikaa esimerkiksi sateenkaarinuorten verkkonuorisotalolla. Antaa voimaa, kun voi puhua samanhenkisille ihmisille. Oli tosi tärkeää, että niitä harrastuksia oli, sillä ne pitävät yllä arkirytmiä ja sitä kautta mielenterveyttä. Teen aktivismia somessa ja kuulun myös järjestöihin, minkä lisäksi olen nyt jo useamman vuoden ajan tehnyt teatteria. Osan elämäni parhaista ystävistä olenkin saanut juuri teatterista.
Nuorisovaltuustossa oleminen toi uskoa tulevaisuuteen ja koin, ettei olekaan niin kaukaa haettu ajatus, että voisin olla mukana muutoksessa. Nuorten mielenterveys on tosi tärkeä asia ja siihen haluaisin päästä vaikuttamaan. Mielenterveyspalveluiden pitäisi olla paremmin saatavilla, koska ilman nuoria meillä ei ole tulevaisuutta. Kaikenlainen nuorisotoiminta on osa sitä mielenterveyteen panostamista. Toivoisin myös, että kiusaamiseen puututtaisiin aina matalalla kynnyksellä. Kiusaaminen pitää aina ottaa vakavasti, eikä esimerkiksi selitellä sitä sillä, että no ne pojat nyt vaan on poikia.”
Niko, 16
”Mä olen harrastanut sopimuspalokuntaa jo kymmenisen vuotta. Tai harrastanut ja harrastanut, sillä jos tämä olisi vaan harrastus, niin ei täällä kyllä tulisi käytyä myös ihan muuten vaan. Nyt mä saatan tulla tänne vaan istumaan, hengailemaan ja juttelemaan jengin kanssa.
Palokuntatoiminnan kautta mä olen saanut paljon kavereita ympäri Suomea ja myös läheisiä ystäviä täältä meidän yksiköstä. Tavallaan ollaan täällä kuin yhtä perhettä. Ennen korona-aikaa olin vielä aika nuori ja asemalla tuli käytyä vain virallisissa treeneissä. Silloin tämä tuntui vielä pelkältä harrastukselta.
Koulun mentyä etähommiksi silloin keväällä ajattelin ensin, että hei nythän alkoi loma. Kävikin sitten niin, etten pysynyt yhtään missään messissä ja mun numerot tippui aluksi tosi paljon. Kotona opiskelu oli haastavaa, kun oli niin paljon ärsykkeitä. Aina saattoi hiippailla jääkaapille ja sitten on kaikki puhelimet ja somet ja muut.
Ensimmäisen koronakevään jälkeen rajoitusten hellittäessä, hoksasin, että täällä asemallahan voi ihan vain hengaillakin. Rupesin käymään asemalla myös treenien ulkopuolella ja silloin tästä tuli enemmän kuin vain harrastus. Huomasin, että täällä on aina jotain hommaa, eikä tarvitse olla toimettomana.
Onhan tämä tällainen kutsumusharrastus ja mulla on suorastaan palava halu olla täällä. Meidän palokunnassa jo 15-vuotiailla on äänioikeus ja päästään sitä kautta vaikuttamaan meitä koskeviin asioihin, mikä on tosi jees. Olen myös kelaillut, että kun pelastushenkilökunnasta tuntuu olevan jatkuvasti pulaa, niin sopimuspalokunnat on aika oiva kanava nuorten innostamiseen alalle. Jollen olisi saanut astmadiagnoosia niin palopelastaja olisi varmasti mun toiveammatti yhä. Olen nyt sitten miettinyt esimerkiksi ensihoitokoulutusta, kunhan nyt käyn lukion ensin.”
Helmi, 20
”Olen ollut mukana vaikka missä: alkaen partiosta ja nuorisovaltuuston toiminnasta aina seurakunnan toimintaan. Koronakeväänä tuntui siltä, että kaikki se vauhti ja sosiaalinen elämä tyssäsi ihan seinään. Osiltaan toiminta jatkui netissä ja kyllähän siihenkin tavallaan sopeutui. Nuoria oli kuitenkin jotenkin vaikeampi tavoittaa etänä ja osallistujia oli vähemmän. Se vaikutti myös omaan motivaatioon, kunnes tajusin, että vaikka osallistujamäärät oli pienempiä niin ne, jotka osallistui, oli ihan tosi sitoutuneita ja aktiivisia. Harrastin etämuodossa, ja se oli aina oman päivän tai viikon kohokohta. Pidettiin etänä rukouspiiriä jossain kohtaa jopa joka ilta. Se oli sellainen paikka, missä pystyi keskustelemaan ja kohtaamaan.
Taide on aina ollut mulle vastapainoa opiskelulle. Jos en koulussa osannut vastata johonkin tehtävään enkä uskaltanut pyytää apua niin rupesin piirtelemään johonkin vihkoon. Se oli eräänlaista stressinpurkua. Korona-aikana aloin ilmaisemaan itseäni taiteen kautta ja pääsinkin pian esittäjäksi Nuori Taide 2021 -verkkotapahtumaan. Sitä kautta päädyin mukaan Nuori Taide -järjestön toimintaan.
Työstän parhaillaan teossarjaa, joka keskittyy onnellisiin ja hyviin hetkiin niin mun omassa kuin mun läheistenkin elämässä. Itselläni on ollut nyt vähän vaikeampia vuosia, jo siksikin, että valmistuin koronan aikana ylioppilaaksi. Mua turhauttaa se miten helposti sitä muistaa vain niitä huonoja hetkiä, joten päätin keskittyä siihen, mitkä asiat pitää mua pinnalla ja on ollut jotenkin herätteleviä ja käänteentekeviä hetkiä. Usein ajatellaan, että taiteen pitäisi olla kurjaa ollakseen kantaaottavaa. Mietin, että ne hyvät asiat voi olla muistoina paljon niitä huonoja voimakkaampia, että miksei sitä voisi ottaa kantaa myös hyvän kautta?
Nuorisotyö on antanut mulle enemmän, mitä pystyisin itse antamaan. Tärkeimpänä ehkä se, että on ollut mahdollisuus puhua asioista, jotta ne ei pääse patoutumaan itselle. Olen myös pystynyt olemaan yhteydessä ihmisten kanssa, tutustumaan uusiin ihmisiin ja verkostoitumaan.”
Karoliina, 27
”Välillä olen miettinyt, että miten olisi käynyt jos olisi käynyt toisin ja se on pelottava ajatus. Veikkaan, että olisin alkanut opiskelemaan jotain ja jättänyt kesken. Olisin jossain haahuilutasolla. Olisin ehkä vieläkin huonossa parisuhteessa. Olisin vaan jämähtänyt. Luovuttanut. Thank god on etsivä nuorisotyö! Laitoin niille viestiä, että auttakaa mut pois kotoa. Mun on pakko päästä pois täältä. Silloin lähdin mukaan taidepajalle. Mä olen aina tykännyt luovista jutuista, joten se tuntui just oikealta paikalta mulle. Olin kaikkiaan kolme vuotta taidepajalla: ensin työkokeilijana, sitten palkkatuella ja lopuksi oppisopimuksella. Valmistuin käsityön ohjaustoiminnan artesaaniksi.
Ollaan tehty erilaisia tilaustöitä tapahtumiin, asiakkaille, yrityksille ja kaupungeille. Kun sitten korona-aikana tapahtumat oli shut ja loppui se sykkiminen, niin se oli shokki tosi monelle. On tärkeää, että pajoilta tilataan töitä, sillä monet voi sitä kautta löytää oman kutsumuksensa, kun niille on ensin näytetty, että ne pystyy siihen. On ollut ihan parasta päästä tutustumaan ihmisiin, jotka tulee kaikki ihan eri taustoista. Itse olen ollut sairaseläkkeellä, mulla on ollut mielenterveysongelmia ja huonoja, kuluttavia ihmissuhteita. Toivon, että olisin samaistuttava muille nuorille, ja että voisin omalla tarinallani näyttää, että elämässä voi olla tosi erilaisia polkuja, eikä se haittaa, ettei elämä mene niin kuin on odottanut. Oli ihanaa olla vertaistukena ja kohdata muita nuoria. Yritin aina sanoa, että ottakaa tästä kaikki irti, koska tämä voi olla yksi sun elämän parhaista työpaikoista.
Työpajatoiminnasta pitäisi saada stigma pois. Ei sinne tulla vaan leikkimään, että millaista on elämä. On ollut tosi rankkoja proggiksia, mistä on saanut tosi tärkeää kokemusta. Työpajoihin liittyy se ennakkoluulo, että siellä kävisi vain luusereita. Tosi monet vähättelee omia juttujaan, että tämä nyt on vaan tällainen. Luovissa jutuissa puhtaan negatiivinen palaute voi olla tosi turn off. Sen sijaan pitäisi olla rohkaisua ja rakentavaa palautetta, luoda nuorille sitä tunnetta, että ne kelpaa. Opin itse, että mikään virhe ei ole lopullinen, vaan kaiken voi korjata. Kun ympärillä on ihmisiä, jotka luottaa suhun, niin mikään ei tunnu maailmanlopulta, kun tiedät, ettei kukaan hylkää sua.
En olisi tässä, jos en olisi päässyt mukaan. Jos olisin vaan joutunut olemaan nämä vuodet kotona, olisi kaikki ongelmat puskeneet päälle. Kun sulta viedään vapaus, on mielenterveydestä vaikeampi huolehtia. Koulussa olin aina tuntenut itseni huonoksi. Olin tottunut vertailemaan itseäni muihin ja kokemaan alemmuuskompleksia. Kun kuulee jatkuvasti olevansa tyhmä ja laiska, se muuttaa kaiken, kun pääsee paikkaan, missä sun vahvuudet nähdään. Nyt tiedän, että olen ansainnut kaiken sen hyvän, mitä olen saanut.”